Sunnuntaina 27.3. Tampereen Tenniskeskuksessa pelatussa B-poikien ratkaisevassa puolivälierässä Classic – NG B ratkottiin jatkoon menevä joukkue. Oilersin B-pojat olivat valmistautuneet peliin huolella ja kaikki näytti hyvältä ottelun alkuvihellykseen asti, jonka jälkeen melko pian kävi ilmi, että punapaitojen otteissa oli reilu annos ylimääräistä jännitystä. Pelikellon edetessä kävi ilmi että vastustajan voitonhalu, tunteen palo ja itseluottamus olivat ihan eri tasolla kuin vierailijalla. NG:n yleensä varma ja luotettava peruspelaaminen oli tipotiessään ja pelaajat tekivät harvinaisia ja heille epätyypillisiä virheitä, joista vastustaja rankaisi armotta. Classicille ansaittu voitto ja paikka neljän joukossa.
Näin Oilers NG B:n kausi loppui ennen aikojaan. Lopullinen sijoitus SM-sarjassa taitaa olla seitsemäs. Tämä on selkeästi pettymys kun sitä peilaa lähtökohtiin, millä kauteen startattiin. Joukkueen materiaalin piti olla erinomaista, valmennus huippuluokkaa ja tekeminen laadukasta. Asiat eivät vain aina mene suunnitelmien mukaan ja yllättäviäkin vaikeuksia kauden aikana kokenut joukkue ei koskaan hioutunut yhtenäiseksi ryhmäksi. Seuraavissa kappaleissa esitän oman näkemykseni asioiden kulusta. Voi olla etteivät muut ole samaa mieltä kanssani, näkevät asiat eri tavalla ja voi olla, ettei sanomiseni miellytä kaikkia, mutta siksi minulla onkin tällainen oma foorumi, jotta voin asioita sanoa.
Oilersin kaikki B-pojat treenasivat koko alkukesän yhdessä. Keväisen valmentajanimitys-sekoilun jälkeen kaikki näytti kuitenkin loksahtavan paikalleen. Sami Koskisen hypättyä kelkasta jo ennen harjoittelun aloitusta hänen lähtiessään pelastamaan Oilersin ’95 ikäluokkaa (Sami teki rohkean, mutta oikean valinnan), noin 50 pelaajan ryhmä aloitti kesätreenit, kävi ahkerasti paikalla, vaikka kokoontumiset olivatkin vain puhtaasti fyysistä rääkkiä. Joukossa oli 22 kevään suomenmestaria, joista oli tuleva edustusjoukkueen runko alkavalle kaudelle. Kun fyysisestä rääkistä oli kyse, niin Niku pärjäsi erinomaisesti. Hänelle fyysinen harjoitteleminen on aina ollut suht helppoa ja kun asenne oli kohdillaan, niin tulosta syntyi myös tällä puolella. Heinäkuussa pelaajat treenasivat omatoimisesti ja välillä kuumimpina hellepäivinä oli lenkkejä pakko jättää väliin, mutta elokuussa ryhmän kokoontuessa jälleen, oli Niklas varmasti yksi kovakuntoisimmista jätkistä porukassa. Sen verran tunnollisesti oli kaveri tehnyt kesäläksynsä. Ja kun uudet valmentajat painottivat joka käänteessä asenteen merkitystä, niin meidän perheessä voitiin kausi aloittaa luottavaisin mielin.
NG B ja haastajajoukkue Oilers United perustettiin elokuun 17. päivä. Tässä vaiheessa poikien jako näihin kahteen joukkueeseen meni mielestäni suhteelisen oikein. Pieni epävarmuustekijä joukkueen muodostamisessa oli edelliskauden Pandoissa palloilleet ysikolmoset, jotka kuitenkin olivat valmentajalle tuttuja aikaisemmilta kausilta. Näiden poikien valintaa punnittiin tarkemmin, mutta heidät päätettiin kuitenkin ottaa ryhmään mukaan vaikka tarjolla olisi ollut kultamitalisteja keväältä. Kolme valmentajaa, kaksi joukkueenjohtajaa ja huoltaja sopivat omista rooleistaan joukkueessa ja näin itsellenikin löytyi paikka ”ammattivalmentajien” apuna ja tarkkailevana silmäparina, huoltajan apulaisena ja tilasto- ja nettivastaavana. Valmentajat valitsivat joukkueelle kapteeniston. Näin kausi oli valmis alkamaan.
Ja sehän alkoi elokuun viimeisenä viikonloppuna Mestareiden Cupissa Turussa. Itse en ollut mukana kyseisessä tapahtumassa, mutta kattavat raportit peleistä kulkeutuivat puhelimitse korviini Kiteelle, missä nautin Imaginarium produktion ensiaskeleista Nightwish-leirillä. Kaksikymmentä NG B pelaajaa aloitti turnauksessa ja kahdessa viimeisessä pelissä oli enää kymmenen jalkeilla sairastumisien ja loukkaantumisien jäljiltä. Niku uurasti peleissä loppuun asti ja työ palkittiinkin muutamilla maaleilla, valmentajan kehuilla ja nousseella itseluottamuksella.
Tässä vaiheessa kävi jo ilmi, että kahden eri ikäluokan suomenmestarit höystettynä Pandapojilla oli erittäin haasteellinen tehtävä hitsata joukkueeksi. Pelaajat hakeutuivat omiin leireihinsä ja ikään kuin ”suojelivat saavutettuja etuja”. Kukaan ei ollut halukas kompromisseihin ja toisen ikäryhmän tekemisiä valvottiin silmä kovana. Varsinkin vanhemmat pojista kokivat nuoremmat Suomenmestarit uhkaksi omille tavoitteilleen - ja ihan aiheesta, koska 94 ikäluokka Oilersissa vaan on täynnä helvetin taitavia ja osaavia pelaajia. Edellisellä kaudella NG B:n voittaessa mestaruuden vastuunkantajina olivat vahvat ysikakkoset. Varmaan näille paljon penkkiä kuluttaneille sen kauden nuoremmille oli tarjottu vastuuta ”sitten seuraavalla kaudella, kun olette itse vanhempi ikäluokka B:ssä”. Mutta Koskisen koulusta tulikin erittäin taitava, hyvin koulittu, kokenut ja asenteellisesti huippuluokkaa oleva ryhmä nuorempia mukaan sotkemaan näiden ysikolmosten suunnitelmia – heidänhän piti saada kantaa vastuu ja nuorempien piti sitä penkiltä seurata. Valmennus oli siis jo tässä vaiheessa pulassa.
Syksyn aikana pojat kävivät valmentajien kanssa kahdenkeskisiä palavereja, joissa heille terävöitettiin asenteen merkitystä ja annettiin palautetta jo tehdystä työstä. Niku sai kiitettävän arvosanan tekemisistään niin peleissä kuin harjoituksissa. ”Näillä näytöillä ollaan kahdessa pelaavassa ketjussa”. Osa pelaajista ei vielä tässäkään vaiheessa tarttunut kunnolla syöttiin vaan kruisailu treeneissä jatkui puolivaloilla ja välillä höntsäily oli pilata harjoitukset koko joukkueelta. Joukkuehenkeä ei ollut, kyräily kahden ikäluokan välillä jatkui ja valmentajat olivat toimettomina asian edessä. Sitten tapahtui surullisen kuuluisa episodi, johon omalta kohdaltani loppui kahdeksan vuoden valmentaminen.
Joukkueella on lajiharjoitukset Ratiopharm Arenalla. Ylivoimakentälliset käyvät vuoron perään hiomassa kuvioitaan. Edelliseltä kaudelta tuttu ja SM-sarjan tehokkain ’94-ylivoimakentällinen (Paul-Alanen-Koskinen-Suomalainen-Jussila) iskee maalin jokaisesta ylivoimastaan. Toinen ylivoimakentällinen taapertaa eikä saa mitään mainittavaa aikaiseksi, jolloin allekirjoittanut apuvalmentaja antaa vierestä muutaman hyvän neuvon, millä kuviota voisi yksinkertaistaa ja tehdä tehokkaammaksi. ”Pidä sinä äijä turpas kiinni” kuuluu kentältä kapteenin suusta. Apuvalmentaja hämmentyy, menee lukkoon ja lamaantuu. Valmentaja vierellä mykistyy, kumpikaan ei reagoi mihinkään. Hämmennys on niin valtava. Onneksi! Sanon sen nyt jälkeenpäin. Jos olisin reagoinut heti, voi olla että kapteenin pelaajaura olisi katkennut siihen – tai ainakin katkenneita sormia olisi paranneltu pitkään. Vieläkään en ymmärrä, miten 17-vuotiaalla nuorella on varaa tai lupaa tai kanttia tai oikeutta puhutella vanhempaa ihmistä tuolla tavalla. Eikä sen väliä missä se tapahtui, niin ei vaan pitäisi tapahtua missään... ei koulussa, ei kadulla, ei vieraalle eikä tutulle. Asiaa puitiin sitten myöhemmin joukkueenjohdon ja kapteeniston kesken. Se sovittiin yksipuolisella kädenojennuksella. Kapteenilla itsellään ei ollut aikomustakaan pyytää anteeksi saati esittää katuvaa. Silloin ymmärsin, ettei minulla ollut mitään annettavaa tälle villi-ihmisiä täynnä olevalle ryhmälle. Suostuin vielä treeneissä keräilemään palloja, kunnes huomasin, että tämä räkivä rocktähtilauma kävi sylkemässä kaukalon ulkopuolelle treenien aikana, jolloin ohi ammutut pallot kelluivat limaisina räkälammikoissa hallien päätyverhojen juurella. Asiasta kerran huomautettuani sylkeminen siirtyi kaukaloiden pitkille sivuille, vaihtoaitioihin ja katsomoihin. Kumihanskoja en suostunut treeneihin ottamaan ja leukalappuja ei ollut kaikille jaettavaksi. Näin valmentajaminä vetäytyi talviunille.
Syyskaudella SM-alkukarsinnat ja –välikarsinta menivät pelillisesti hyvin ja voitot tulivat jokaisesta ottelusta. Näin paikka SM-sarjaan itälohkoon oli ansaittu. Niku pelasi enimmäkseen kolmosketjun sentterinä, pelipaikalla missä hän ei ollut moniin vuosiin pelannut eikä siksi siinä viihtynyt, ja missä minun mielestä hänen vahvuutensa eli räjähtävä lähtönopeus ja pelin kääntö menivät enemmän tai vähemmän hukkaan. Peliaika painottui kahdelle ensimmäiselle ketjulle kolmosen jäädessä selvästi vähemmälle. Tosin penkillä istui vielä se neljäskin ketju, joka ei sitten pelannut juuri lainkaan. Tässä vaiheessa Niku alkoi ensimmäisen kerran epäilemään valmentajien puheita ”asenteesta ja hyvin tehdystä työstä”. Samat säännöt eivät näköjään koskeneetkaan kaikkia pelaajia. Itseluottamus alkoi horjua.
SM-sarja alkoi ja siinä pelit eivät menneetkään aluksi toivotulla tavalla. Päävalmentaja oli jättänyt joukkueen henkilökohtaisista syistä ja johtoryhmä oli kutistunut yhdellä henkilöllä. Joukkue treenasi erittäin huonosti ja koetteli jäljelle jääneen valmentajan hermoja. Tosin pelaajat epäilivät myös valmentajan mielenterveyttä – niin räjähdysaltis tilanne oli harjoituksissa. Lähes joka viikko valmentaja uhkasi erota tai joku pojista lensi treeneistä ulos. Itse seurasin vierestä epäuskoisena tätä teatteria ja toivoin vain herääväni kohta pahasta unesta. Surullisinta oli se, että huonoimmalla asenteella treeneissä esiintyneet pelaajat saivat kuitenkin aina pelipaikat ja heidät palkittiin runsaalla peliajalla. Hävityn Indians-pelin jälkeen pukukopissa oli lyhyt palaveri asioista, mitkä pelaajien mielestä meni pieleen. Pojat syyllistivät kaikesta valmennusta eivätkä he löytäneet omasta tekemisestään mitään vikaa. Pelin aikana kokoonpanoja sekoiteltiin. Valmentaja oli yrittänyt tällä herättää ahdinkoon ajautunutta joukkuetta, joka oli jäämässä vastustajan jyrän alle viimeisessä erässä. Poikien mielestä tämä oli virhe ja johti pelin hajoamiseen. Eniten äänessä olivat pelaajat, joiden ketjussa muutoksia ei tehty, joten kritiikki oli täysin tuulesta temmattu. Muutenkin syyllinen huonoon peliin oli aina vieruskaverissa, mieluimmin vielä nuoremmassa sellaisessa, mutta ei koskaan itsessä. Joukkuehenki haisi pahalle. Toisaalta olin huomannut myös jo aikaisemmin valmentajan herkkähipiäisyyden arvostelulle. Olin tottunut edellisillä kausilla, että valmentajan kanssa voi käydä avointa ja kriittistäkin keskustelua yhteisestä tekemisestä, mutta NG B:ssä se ei ollut mahdollista. Muiden mielipiteitä ei haluttu kuunnella ja jos niitä väkisin tyrkytettiin, niin hyvin nopeasti arvostelu tyrmättiin tai sitä ainakin vähäteltiin. Valmentajakaan ei siis tehnyt omasta mielestään virheitä. Siksi minkäänlaista vuorovaikutusta ei päässyt syntymään.
Tammikuun puolella uusi päävalmentaja liittyi remmiin. Kaikkeen tekemiseen tuli kerta heitolla lisää ryhtiä. Pojat alkoivat treeneissä tehdä töitä ja kilpailu pelipaikoista alkoi ikään kuin uudelleen. Ensimmäistä kertaa tuntui siltä, että oikeudenmukaisuus ja rehellisyys palasi valmennuksen tekemiseen ja pelaajien tuli oikeasti ansaita pelipaikkansa asenteillaan ja tekemisillään. Myös usko omaan roolini palautui, kun uusi päävalmentaja kuunteli ja kyseli mielipiteitäni joukkueen asioista. Tätä ryhtiliikettä kestikin melkein kuukauden, kunnes päävalmentaja joutui jäämään sivuun henkilökohtaisista syistä. Tässä vaiheessa itse kyselin apujoukkojen perään. Ehdotin Sami Koskista vetämään treenejä – Sami oli jo lupautunut auttamaan kun vain kiireiltään ehtisi – mutta tämä ehdotus tuomittiin välittömästi. Tulkitsin asian niin, että Sami olisi ollut uhka joukkueen ysikolmosille valmennettuaan joukkueen ysineloset Suomenmestareiksi edellisellä kaudella. Itse suhtauduin erittäin kriittisesti ajatukseen, että kahdella valmentajalla, joista itse olisin ollut toinen, mentäisiin eteenpäin. Minua kannustettiin ottamaan enemmän vastuuta niin treeneissä kuin peleissä ja tästä hetkellisesti innostuneena suostuin työnjakoon. Muita seuran valmentajia ei sitten edes kysytty, joten taas supistuneella valmennuskokoonpanolla jatkettiin SM-sarjan pelejä. Niku oli tammikuun aikana jo päässyt mielipaikalleen laituriksi ja saanut huomattavasti enemmän peliaikaa kuin syksyllä. Tämä oli nostanut itseluottamusta ja tekemisen tasoa. Tässä vaiheessa lähdin työmatkalle Ranskaan viikoksi. Jälkeenpäin olisin vaihtanut viikon Rivieralla kuitenkin joukkueen mukana pörräämiseen, koska jotain mystistä tapahtui poissa ollessani ja olisin halunnut tietää mitä, miten tai miksi.
Porvoossa pelatussa pelissä Niku oli noussut jo ykkösketjuun. Peli oli vaikea eikä ykkönen onnistunut kovin hyvin. Koko ketju otettiin kesken pelin vilttiin. Muut ketjun pelaajat kapteeni etunenässä osoittivat näkyvästi mieltä moista päätöstä vastaan mm. purnaamalla avoimesti ja paiskomalla tavaroita. Niku otti asian tyynesti, olivathan he pelanneet huonosti ja ansainneet vilttikomennuksen. Pelin edetessä valmentaja päätti kuitenkin ottaa hyllytetyt pelaajat takaisin kokoonpanoon – Nikua lukuun ottamatta. Eli purnaavat mailanpaiskojat peliin ja asennepelaajat hiljaa penkille, säännöt kun eivät olleet samat kaikille. Seuraavana päivänä oli harkkapeli Oilersin haastajajoukkuetta vastaan, jossa Niku ei ollut avauskokoonpanossa eikä loppujen lopuksi pelannut koko ottelussa – ainoana pelaajana – siis harkkapelissä, jossa yleensä kaikilla on mahdollisuus antaa tasapuolisesti näyttöjä. Kyselin sähköpostitse Ranskasta valmentajalta syitä moiseen hyllytykseen, mutta en saanut mitään vastausta.
Palattuani työmatkalta oli edessä pelireissu Jyväskylään. Joukkueen jäljellä ollut valmentajakaksikko ei kommunikoinut keskenään millään tavalla. Itseltäni ei mielipiteitä tai näkemyksiäni kyselty. Valmentaja oli päättänyt ottaa yksin ohjat käsiinsä eli se siitä vastuun jakamisesta. Tässä vaiheessa tajusin taas kerran, ettei minulla ole mitään annettavaa tälle joukkueelle, eikä se näytä apuani tarvitsevankaan. Niku istui tietenkin koko pelin penkillä ja harmitteli turhaa reissua. Kysyin valmentajalta vielä syitä viikolla tapahtuneeseen yllättävään hyllytykseen, mutta en saanut vastausta. Kysyin myös oliko poika sanonut jotain pahasti tai arvostellut joukkueen toimintaa, kun hänet kerta oli siirretty sivuun peleistä. Ei kuulema ollut sanonut mitään. Pyysin valmentajaa perustelemaan penkillä pelin istuneille pojille miksi heidät oli tiputettu kokoonpanosta. Tällä perustelulla olisi voitu motivoida pelaajia yrittämään enemmän ja tietysti saamaan palautetta, miten voisivat tehdä asioita paremmin ja nousemaan takaisin pelaavaan kokoonpanoon. Tämän tyyppinen keskustelu olisi myös tehnyt hyvää pelaajien henkiselle puolelle, joka muutenkin oli koetuksella, koska toiminta joukkueessa oli ristiriidassa puheiden kanssa. Kotimatkalla valmentaja oli ohimennen todennut Nikulle tämän joutuneen ”sijaiskärsijäksi”!!! Siis sijaiskärsijäksi Mistä? Oliko hänellä väärä nimi pelipaidan selässä, väärä syntymävuosi vai väärä joukkue kenties? Vastausta emme saaneet tähän mysteeriin. Niku sai kysyttyä vielä valmentajalta, että miksi pitäisi treenata 110% asenteella jos se ei johda mihinkään, tai jos 50% asenteella treenaamisella saavuttaa saman päämäärän. Valmentaja ei antanut selkokielistä vastausta.
Seuraavana päivänä joukkueen johto piti palaverin yhdessä. Siinä selvitin omia näkemyksiäni joukkueen tekemisestä, kyselin joukkueen pelisääntöjen oikeudenmukaisuuden perään ja pyysin pelaajille henkistä valmennusta. Suurimpaan osaan kysymyksistä en saanut suoraa vastausta, mentaalivalmennusta pelaajille luvattiin (jota ei siis koskaan järjestetty) ja yhtään lisää vastuuta tai arvostusta ei osakseni luvattu, joten jättäydyin pois joukkueen toiminnasta. Nikun piti myös pitää lukulomaa koulun takia. Itsetunto oli koetuksella, rakkaus lajiin oli hiipunut ja katkeruus oli päällimmäisenä tunteena. Muut ihmiset olivat myrkyttäneet Nikun ja minun yhteisen harrastuksen ja sammuttaneet kipinän. Molemmat raahauduimme koko talven vastahakoisesti treeneihin. Harjoitteleminen oli tervanjuontia. Joukkueen asiat eivät kiinnostaneet enää minua. Lakkasin tekemästä tilastoja – eipä niiden perään kukaan ollut kysellytkään koko kauden aikana. Lakkasin kirjoittamasta uutisia ja raportteja joukkueen kotisivuille. Ei tämä joukkue ansainnut työpanostani. Nyt tosin saatte sitten lukea kaikki korkojenkin kera!
palasimme ruotuun päävalmentajan saavuttua sairaslomalta. Pitkän poissaolon jälkeen ei pelaavaan kokoonpanoon tietenkään ollut asiaa vaikka treeneissä oltiin oltu jo tovi. SM-runkosarjan viimeiset pelit menivät joukkueelta hyvin ja Niku pelasi ihan tyydyttävästi kolmosketjussa, joka tapansa mukaan jäi vähemmälle peliajalle. Jäljellä oli enää kolme puolivälieräpeliä Classicia vastaan, joissa Nikun kanssa oltiin mukana, mutta ilman suurta intohimoa. Viimeisessä pelissä joukkueen pelikortit olivat jo melko sekaisin. Tappiotilanteessa kentälle heitettiin joka vaihtoon eri kokoonpanoa. Välillä samoja pelaajia peräkkäisiin vaihtoihin. Niku joka oli siis kolmosketjun laituri, pelasi enää kolmannen erän alussa kaksi vaihtoa, joista toinen oli alivoimaa. Sen jälkeen hän ei enää peliin päässyt. Kun kolmosketju meni kentälle, Nikun paikalla pelasi aina joku muu kahdesta muusta ketjusta. Osa pelaajista alkoi olla lopussa jo ihan puhki, mutta kuormitus vain jatkui ja vilttiketju katseli peliä vierestä – aina valmiina tuoreina jalkoina kentälle, mutta turhaan odottivat. Joukkueen tien noustua pystyyn pieni helpotuksen huokaus pääsi suusta. NG B ei olisi tällä kaudella ansainnut yhtään enempää.
Miksi asiat sitten menivät pieleen? Mielestäni jo kauden alussa pelaajille annettiin liikaa vapauksia eikä heidän tekemisiään valvottu juuri lainkaan. Itse peräänkuulutin kuria ja valvontaa, mutta valmentajat olivat sitä mieltä, ettei tämän ikäisiä pelaajia paapota ja heidän pitää itse ottaa vastuuta tekemisistään. Ja hehän ottivat lintsaamalla niin paljon kuin mahdollista. Toiseksi kahden ikäluokan jouduttua törmäyskurssille ei asiaan reagoitu tarpeeksi pontevasti. Monille ongelmille vain käännettiin selät. Vanhemman ikäluokan ottaessa komennon joukkueessa, tietyt asiat täyttivät jo kiusaamisen tunnusmerkit. Joukkueen ”sakkokassaan” kertyi varoja tiettyjen pelaajien täysin mielivaltaisten määräysten mukaan. Ei kai ollut mikään ihme, että nuoremmat joutuivat maksumiehiksi. Selitykseksi ei minulle ainakaan kelpaa, että tämä on ollut ”joukkueessa tapana aina”. Toivottavasti sakkokassaan kertyneet varat riittävät Il Capitanon Tampereen Tenniskeskuksen pukuhuoneen rikkipotkiman vessan oven korvaamiseen. Oli muitakin periytyneitä tapoja... kapteenin kehotuksesta treenien alkulenkit jäivät juoksematta, koska muniin puhaltelu nurkan takana oli mielekkäämpää. Nopeasti laskien 30-40 tuntia väliin jätettyjä lenkkejä ei ole voinut olla vaikuttamatta esimerkiksi viimeisen pelin tahmeaan liikkumiseen. Vastustaja meni juoksemalla ohi vasemmalta ja oikealta.
Koko kauden peluutus oli sekavaa ja epätasaista. Pojille toistettiin joka yhteydessä, että ”NG B:n vahvuus on tasainen ja leveä pelaajamateriaali”. Kuitenkin peleissä painotettiin kahta pelaavaa ketjua ja istutettiin isoa joukkoa jätkiä penkillä. Ketjut elivät koko kauden voimakkaasti eivätkä pelaajat ehtineet tottua ketjukavereihinsa ollenkaan. Erikoistilanteita ei treenattu ylivoimaa lukuun ottamatta. Tosin lähes jokaisessa ylivoimatreenissä ketjukoostumukset vaihtuivat eikä tässäkään asiassa pelaajat ehtineet luoda pysyviä kuvioita. Valmentajat eivät koskaan perustelleet mitään valintojaan tai päätöksiään. Penkitetyille pelaajille ei koskaan kerrottu, miksi he eivät olleet kokoonpanossa. Tämä epätietoisuus oli omiaan murentamaan pelaajien itsetuntoa, kun he treenasivat kovaa, olivat hyvällä asenteella liikkeellä, mutta istuivat pelit penkillä – ja kukaan ei kerro miksi. Samaan aikaan jokainen näki, että lintsaajat ja höntsääjät pelasivat aina automaattisesti. Pelaajien pääkopasta ja henkisestä puolesta ei pidetty huolta ollenkaan. Monia asioita pidettiin itsestäänselvyyksinä niin valmentajien joukossa kuin pelaajienkin keskuudessa. Kommunikointi kangerteli kaikkien kesken. Itse teen töitä päivittäin jo maailmallakin menestyneiden muusikoiden, bändien ja isojen starojen kanssa, mutta niin ylimielisiä rocktähtiä kuin NG B:ssä muutamat pelaajat olivat, en ole urallani tavannut.
Oliko pelaajien vanhempien täysin joukkueen ulkopuolelle jättämisestä jotain hyötyä? Siis ihmisten, jotka maksoivat koko lystin. Saivatko he kausimaksuilleen vastinetta? Viimekaudella NG 94:n mukana turnausmatkoilla ja vieraspeleihin bussissa matkusti aina iso joukko ”vahvaa fanipohjaa”. Peleissä oli tunnelmaa ja kannustusta, kotimatkalla yhteenkuuluvaisuuden tunnetta, oli sitten hävitty tai voitettu. Jokainen viime kevään C-poikien play-off pelejä seurannut ei voinut olla kuulematta, mikä joukkue kentällä pelasi. Vanhempien tuki ja kannustus oli ennen kokematonta ja teki NG 94:stä todellisen joukkueen. NG B ei moista kaivannut. Ainoastaan rahat kelpasivat. ”Ei ole tällä tasolla ollut tapana” – kuului vastaus.
Olen jutellut muutamien muiden joukkueiden valmentajien kanssa ja yleisesti tämän kaltaiset ongelmat joukkueissa tiedostetaan. Ulospäin halutaan viestittää, että asioita tehdään isossa seurassa hyvin ja oikein, mutta tosiasiassa monilla joukkueilla on samankaltaisia ongelmia. Lajikulttuuri on vielä nuorta eikä pelipaikoista ole todellista kilpailua. Moni pelaaja pärjää huipullakin vielä pelkillä taidoilla vaikka treenaisivat laiskasti. Valmentajat katsovat näitä taitopelaajia läpi sormien ja antavat heille erivapauksia. Iso osa NG B:n tämän kauden pelaajista olisivat ansainneet menestyä. Molemmista ikäluokista, niin ’93 kuin ’94 pojista osa oli reiluja ja kohteliaita. Kaiken huippuna suomen paras B-ikäinen maalivahti, jonka sivuuttaminen kapteenistosta oli suuri virhe. Joonas Kaltiaisen panos joukkueelle oli korvaamaton ja hänen auktoriteettinsa muita pelaajia kohtaan kunnioitettavaa. Miksi tällaisella persoonalla ei ollut kapteenin nauhaa käsivarressa? Ja kun Kaltiainen nyt mainittiin nimeltä, niin suuri kiitos puolestani lankeaa Kai Kaltiaiselle, jonka kanssa saatiin kauden aikana huoltotoiminta pyörimään saumattomasti ja kiitettävällä tavalla niin peleissä kuin treeneissä - ruohonjuuritason roudaritoimintaa rocktähtien hyvinvoinnin takaamiseksi. Kiitos kuuluu myös toiselle joukkueenjohtajalle Olli Leinoselle, joka yhtä ikävässä välikädessä itsekin olleena joutui kuuntelemaan katkeraa vuodatustani ehkä turhankin usein. Eli manageriosastokin näillä tähdillä oli kunnossa – vain artisti itse sössi menestysmahdollisuutensa.
Mielenkiinnolla ja pelonsekaisin tuntein odotan muutamien pelaajien valintoja ensikauden osalta. Meidän perheessä kymmenen vuotta jatkunut salibandytoiminta ottaa nyt aikalisän. Niku saattaa sittenkin olla sitä mieltä, että musiikki pelastaa hänet urheilulta. Jos joukkueessa toimiminen on tällä tasolla kerrotun kaltaista myös jatkossa, niin en moiti hänen valintaansa. Muusikot ovat sentään täyspäisiä ihmisiä. Painotan vielä tässä lopussa, että tämä tarina on vain ja yksinomaan minun näkemykseni asiasta, ei Nikun eikä kenenkään muun.